sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kaupunkitutkimus ja suunnittelu - rakkaat viholliset

Helsingin Sanomat julkaisi vapunpäivänä Helsingin yleiskaavan "kaupunkibulevardeja" koskevan jutun, johon oli haastateltu allekirjoittaneen lisäksi kolmea muuta keskeistä Kaupunkiakatemia-yhteistyössä mukana olevaa tutkijaa. Heistä Mari Vaattovaara edustaa kaupunkimaantiedettä, Matti Kortteinen kaupunkisosiologiaa ja Anssi Joutsiniemi laillani yhdyskuntasuunnittelua. Juttu oli lehden omasta aloitteesta syntynyt, mutta se myös ennakoi ensi viikon keskiviikkona järjestettävää miniseminaaria, jonka tarkoituksena on törmäyttää tätä yleiskaavan keskeistä ideaa lyhyiden tutkijapuheenvuorojen kanssa. Tämän eräänlaisen pop-up-seminaarin taustalla oli Vaattovaaran ja Joutsiniemen aiemman vieraskynäkirjoituksen jälkeinen keskustelu niin valtamediassa kuin somessakin, ja keskustelun herättäminen on tämän toiminnan tarkoituskin.

Taustalla on kuitenkin bulevardeja isompi kysymys tutkimustiedon ja kaupunkisuunnittelun välisestä suhteesta. Viime viikolla järjestetyillä Kaupunkitutkimuksn päivillä Itä-Suomen yliopiston professori Perttu Vartiainen toi hyvin esille sen paradoksin, että vaikka yhteiskuntamme on lähes läpikaupungistunut, kaupunkitutkimuksen ja kaupunkipolitiikan välillä ei ole samanlaista tiivistä yhteistyötä kuin maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan välillä. Sama ongelma on havaittu myös Aalto-yliopistossa, Helsingin yliopistossa sekä Helsingin kaupungilla. Samaisessa paneelissa Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki totesikin, että Helsinki on keskeinen kaupunkitietoa kuluttava instituutio, mutta se ei voi tuottaa kaikkea tarvitsemaansa tietoa itse. Miten tieto siis saadaan käyttöön, miten se valikoituu, ja miten se välittyy kaupungin palvelukseen tuleville asiantuntijoille, päätöksentekijöille ja kaupunkilaisille?

Tällaisista pohdinnoista sai alkunsa nyt Kaupunkiakatemian nimellä kulkeva yhteistyö Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Helsingin kaupungin välillä. Sen ensimmäisenä konkreettisena askeleena oli yhteisen sivuaineen rakentaminen eri alojen opiskelijoille, jotta arkkitehtuurin, sosiologian, maantieteen, muotoilun, maankäyttötieteiden ja ympäristötieteiden opiskelijat saisivat tuntuman toisiinsa ja kaupunkitutkimuksen kirjoon. Tutkimusyhteistyötä oli toki jo tehty aikaisemminkin, mutta tutkimushankkeiden ongelmana on se, että ne ovat liian lyhyitä: kun hyvä monitieteinen tiimi on saatu ymmärtämään toisiaan, projekti jo päättyykin ja tutkijat lähtevät omiin suuntiinsa.

Niin oudolta kuin se ulkopuolisesta kuulostaakin, yhteistyö lähti liikkeelle kritiikistä. Helsingin yliopiston tutkijat kritisoivat kaupunkisuunnittelijoita ja kaupunkisuunnittelun opetusta liian kapeasta ihmisten ja heidän toiveidensa ymmärryksestä, ja me puolestaan huomautimme, että suunnittelu ei voi seurata mekaanisesti esimerkiksi ihmisten toiveita, vaan sen on otettava huomioon varsin laaja kirjo erilaisia tavoitteita, joista vähäisin ei ole kestävä kehitys. Kritiikki ei ole tieteessä kuitenkaan ongelma vaan koko jutun juoni: vain törmäyttämällä toisiinsa erilaisia tapoja nähdä kaupunki ja tehdä sille jotain päästään eteenpäin. Siiloutuminen omien tieteen- tai ammattialojen sisälle tai norsunluutorniin on ongelmallisinta. 

Molempien yliopistojen tutkijat ovat myös pitkään arvioineet kriittisesti Helsingin kaupunkisuunnittelua ja kaupunkipolitiikkaa. Kaupunki on kuitenkin riittävän kypsä ymmärtääkseen, että vaikka kohteliaan myötäkarvainen tutkimus tuntuisi kuinka hyvältä, pitemmän päälle siitä ei ole hyötyä. Myös kaupungin tulee haastaa ja tulla haastetuksi. Hyvät ideat kestävät kritiikin, se on juuri tapa testata niiden hyvyys. Helsingin kaupunki onkin kolmas osapuoli Kaupunkiakatemiassa, myös yllä mainitussa seminaarissa.

Millä tavoin kaupunki sitten voisi parhaimmalla tavalla hyödyntää kriittistä yliopistotutkimusta? On selvää, että akateemista tutkimusta ei voi tehdä osana itse kaupunkipolitiikkaa tai kaupunkisuunnittelua - aika ei yksinkertaisesti riitä. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavaprojekti on mitoitettu nelivuotiseksi, mikä on myös melko tavallinen tutkimushankkeen kesto. Kaupunki voi kyllä tilata erilaisia selvityksiä konsulteilta tai vaikkapa yliopistotutkijoilta, mutta niiden rooli on yleensä alisteinen itse suunnittelulle. Konsulttienkin on usein vaikea pysyä kaupungin aikataulussa: esimerkiksi Helsingissä selvitykset bulevardien ilmanlaadusta tai suojeltujen lajien esiintymisestä valmistuivat liian myöhään vaikuttaakseen keskeisiin suunnitteluratkaisuihin.

Tärkeätä olisikin, että tutkimustieto pääsisi vaikuttamaan suunnitteluun ja politiikkaan varhaisemmassa vaiheessa, kun isoista asioista vasta keskustellaan. Luontevimmin tämä voisi tapahtua tuomalla suunnittelun ja politiikan taustaoletukset kriittisen tarkastelun kohteiksi. Jos esimerkiksi kantakaupungin laajentamista perustellaan kasautumiseduilla, urbaanien preferenssien kasvulla tai ekologisilla hyödyillä, kaikista näistä tutkijoilla on paljonkin sanottavaa. Ja sanoma on yleensä se, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia kuin ensi kädeltä luulisi. 

Tutkimustiedon suhde toisaalta suunnitteluun, toisaalta politiikkaan ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Ongelmia syntyy jo eri toimijoiden erilaisista tavoista käyttää kieltä ja perustella näkemyksensä. Tutkijoiden varsinaiset tutkimusjulkaisut perustuvat yleensä käytettyihin aineistoihin, niiden analysointiin erilaisilla menetelmillä ja niistä tehtäviin tulkintoihin, mikä vaatii jo lukijaltakin jonkin verran alan koulutusta. Toisaalta niissä käytetään laajasti hyväksi olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta, mikä näkyy runsaina lähdeviitteinä. Tällaisia tekstejä lukevat kuitenkin vain harvat, lähinnä toiset tutkijat. He työskentelevät usein yliopistoissa, joiden kautta tutkimusjulkaisuihin pääsee käsiksi; muille ne ovat usein maksumuurin takana. Yhden artikkelin hinta on usein jopa yli 30 euroa, vaikka avoin julkaiseminen lisääntyykin koko ajan.

Politiikan kieli on taas suunnattu aivan toisenlaiselle yleisölle, ja se on luonteeltaa ylensä voimakkaan retorista. Asiat on esitettävä ja perusteltava yksinkertaisemmin, ja jos tutkimuskirjallisuuteen viitataan, se tehdään usein hyvin valikoivasti. Varsinaisia päätöksiään poliitikot eivät joudu perustelemaan, ne tehdään äänestämällä. Tämän seurauksena politiikassa liikutaankin usein päätös edellä: kun jotain halutaan, yritetään löytää sille riittävä enemmistö, ja perustelut haetaan vasta sen jälkeen. Tunnettu esimerkki tästä on Bent Flyvbjergin mainio analyysi Aalborgista: kun kaupunginjohtaja (entinen bussiyhtiön johtaja) halusi bussiterminaalin keskiaikaisen kaupungin keskustaan, tietoa päätöksen tueksi lähdettiin hakemaan vasta kun kriittinen keskustelu sen ympäristövaikutuksista käynnistyi. Kaupunki tilasi selvityksen, joka osoitti - yllätys yllätys - että tämä paikka oli ehdottomasti paras. Luonnollisesti konsulteille oli annettu reunaehdot, joiden jälkeen muuhun johtopäätökseen ei oikein olisi voinut päätyäkään. Tällaista demoralisoivaa suhdetta tutkimukseen Helsinki tuskin haluaa - tai ainakaan sen ei kannata sellaista tavoitella.

Politiikka ei ole tänä päivänä kuitenkaan vain kaupunginjohtajia ja valtuustoja, vaan myös entistä enemmän itseorganisoituvia kansalaisryhmiä, joita on ryhdytty kutsumaan neljänneksi sektoriksi. Tällainen on esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä, joka toimii erityisesti sosiaalisen median, vaihtoehtosuunnitelmien ja poliittisen lobbauksen kautta, mutta jolla on rooli myös perinteisessä puoluepolitiikassa.  Sen tavoitteena on tukea urbaania, kantakaupunkimaista rakentamista ja nimenomaan Helsingissä. Näin ollen se tukee vahvasti Helsingin uuden yleiskaavan mukaista kantakaupungin laajentamista, jonka osana "kaupunkibulevardit" on esitelty. Myös tällainen kansalaistoiminta etenee usein päätös edellä: halutaan "lisää kaupunkia Helsinkiin" - tai käänteisesti vaikka pelastaa Tuomarinkylän pellot - ja perusteluja haetaan sen puolesta, ei sitä vastaan. Jälkimmäiset pyritään nopeasti sivuuttamaan tai kumoamaan retorisesti. Harha-argumentit kuten ad hominem (kyseenalaistetaan epämieluisan argumentin esittäjän pätevyys tai johdonmukaisuus) ja olkinukke (luetaan epämieluisa argumentti epätarkasti ja kumotaan näin rakennettu vastustaja) ovat olennainen osa poliittista retoriikkaa.

Olikin erittäin opettavaista seurata sosiaalisessa mediassa käytyä keskustelua alussa mainitun lehtijutun johdosta. Opettavaista sikäli, että siinä havainnollistui hyvin kahden eri puhemaailman välinen jännite. Kun sosiologian professori kyseenalaisti urbaanien preferenssien kasvun, eräs keskustelijoista katsoi olevansa pätevä kertomaan, ettei professori erota korrelaatiota kausaliteetista (ad hominem). Toinen valitti sitä, että jutussa ei ollut mainittu lähteitä yhä gradua lukuun ottamatta, mikä nyt vain on tapa tehdä sanomalehteä, toisin kuin tieteellistä artikkelia. Kun haastatellut tutkijat esittivät epäilyksiä bulevardirakentamisen oletetuista vaikutuksista, usean keskustelijan mielestä heidän olisi tullut esittää jokin oma vaihtoehto. Vaihtoehtojen esittäminen kuuluu kuitenkin suunnittelijoille, jotka valmistelevat poliittista päätöksentekoa, ei tutkijoille. Tutkijat voivat kyllä esittää perusteltua kritiikkiä jos vaihtoehtoja ei ole esitetty, sillä vaihtoehdot ja niiden arviointi kuuluvat hyvään suunnitteluun. Tällöin voidaan myös analysoida kriittisesti vaihtoehdottomuuden retoriikkaa, jolla esitetty ratkaisu myydään ainoana mahdollisena. 

 

6 kommenttia:

  1. Eihän se ole ad hominem -argumentointia, jos väittää, ettei henkilö X erota korralaatiota kausaaliteetista. Jos siis näin todella on. Jos taas ei ole, niin sitten väite on vain väärä.

    Wikipedian määritelmänhän mukaan ad hominemiin syyllistyvä argumentoija "viittaa joihinkin vastapuolen piirteisiin, joilla ei ole merkitystä keskusteltavan aiheen kannalta."

    Korrelaation ja kausaliteetin sekoittaminen tosiaan on argumentointivirhe, eikä mitenkään harvinainen sosiaalisen median keskusteluissa minusta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Cum_hoc_ergo_propter_hoc

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Wikipedian määritelmä ei oikein riitä ad hominemin eri versioihin. Harvemmin kukaan yrittää esittää, että väitteesi on väärä, koska olet ruma. Sen sijaan jos esittää, että sosiologian professori ei erota korrelaatiota kausaliteetista (mikä on peruskurssien sisältöä yhteiskuntatieteissä, vaikka siihen törmääkin sosiaalisessa mediassa) osoittamatta tieteelliseen tekstiin viiitaten, miten tämä olisi tapahtunut, kyseenalaistaa akateemisen tutkijan ammattitaidon. Se on vakava syytös akateemisessa maailmassa, ja sitä ei kannata tehdä riittämättömillä meriiteillä. Voi siis osoittaa virheen jos siihen kykenee, mutta ei voi esiintyä parempana asiantuntijana jos ei sitä ole.

      Poista
  2. Toisaalta kaupunkisuunnittelusta ei voi puhua puhtaan tieteellisesti, vaan kyseessä on aina myös politiikka. Täydellistä "kaikki voittaa" ratkaisua ei ole olemassa, vaan jokainen suunnitteluratkaisu pitää sisällään arvovalintoja, jotka siis kuuluvat juuri politiikan kentälle.

    Tieteen keinoin voidaan tutkia millä tavalla esitetyt ratkaisut vastaavat tehtyihin arvovalintoihin (tai ehkä vielä paremmin minkälaisilla ratkaisuilla saadaan optimaalinen vastaus tehtyihin arvovalintoihin), ja mitä implisiittisiä arvovalintoja esitettyihin ratkaisuihin sisältyy eksplisiittisten valintojen lisäksi, mutta varsinaisten päätösten teko on kuitenkin politiikkaa, ja jokainen suunnitelmaluonnos myös poliittinen kannanotto.

    Esimerkiksi henkilöautoilun edellytysten heikkeneminen on mielestäni varsin selvästi ilmaistu arvovalinta yleiskaavaluonnoksen yhteydessä, joten sen kritisoiminen ei ole niinkään tieteellistä kuin poliittista keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet sikäli oikeassa, että suunnittelu ei voi olla puhtaan tieteellistä. Tieteen roolina ei kuitenkaan ole vain pohtia suunnittelun arvovalintoja vaan myös sen taustalla olevia oletuksia ja tehtyjen ratkaisujen seurauksia. Jos esimerkiksi suunnitelma perustuu oletukseen, että urbaanit preferenssit ovat merkittävästi kasvaneet, sosiologi voi tutkia onko tälle tieteellistä näyttöä. Toisaalta kaupunkimorfologian tutkija voi analysoida tehtyjen muutosten merkitystä kaupunkirakenteen toimivuudelle. Yhdyskuntasuunnittelun tutkija taas voi arvioida hyväksi käytettyä tietopohjaa ja siitä tehtäviä johtopäätöksiä laajemmin, ja vaikkapa suunnitelman resilienssiä, kuinka hyvin se kestää yllättäviä muutoksia. Tällaisista asioista eilisessä kaupunkibulevarditilaisuudessa oli kyse.

      Poista
  3. Argumentum ad verecundiam on ollut varsin yleinen argumenttivirhe viime päivien kaupunkisuunnittelukeskusteluissa. "Koska neljä tutkijaa vastustaa kaupunkibulevardeja, ovat kaikki kaupunkibulevardien kannattajat ideologisia hörhöjä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itse törmännyt tällaiseen lauseeseen. Kun se on lainausmerkeissä, sen luulisi olevan lainaus jostakin? Jos ei ole, kyse ei ole argumentum ad verecundiam -harha-argumentista vaan olkinukesta, jossa joko toimittajan tekstiä tai tutkijoiden esittämiä argumentteja on vääristelty.

      Poista