Kirjasto ei ole enää lainasto vaan julkista tilaa

13.10. Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa Lahden kaupunginjohtajan talousarvioehdotuksesta, jonka mukaan Lahti aikoo supistaa roimasti lähikirjastoverkkoaan: Kärpäsen, Launeen ja Mukkulan lähikirjastot lopetetaan seuraavien kolmen vuoden aikana. Jalkarannan ja Liipolan kirjastojen toiminta jatkuu elokuussa 2015 valmistuvissa monitoimitiloissa, "mutta mahdollisimman laajasti itsepalveluperiaatteella". Nykyisenkaltaisia lähikirjastopalveluja on tarkoitus tarjota jatkossa vain Ahtialassa ja Renkomäessä, jotka nekin siirtyvät koulun ja terveysaseman yhteyteen. Tämä kaikki konsulttityönä tehdyn "palveluverkkokonseptin" seurauksena.

Mikä tässä on erityisen huolestuttavaa? Jos ei itse asu Lahdessa, voi viitata kintaalla entisen Business Cityn tai Suomen Chicagon sivistymättömyydelle, mutta itse asiassa kaikkien kaupunkilaisten on syytä nyt olla varuillaan. Kirjasto on viimeisiä maksuttomia julkisia palveluja, ja sitä on pidetty suomalaisen sivistyksen keskeisenä tukipilarina, heti peruskoulun jälkeen. Julkisena palveluna se on tietysti ollut usein ideologisten hyökkäysten kohteena, ja sen maksullisuutta on esitetty aika ajoin. Kirjasto on kuitenkin ilmaisena juuri vähävaraisten ja työttömien keskeinen palvelu; onhan se lämmin tila, jossa voi lukea päivän lehdet, joiden tilaaminen olisi liian kallista - ja samalla voi sivistää itseään tai etsiä vaikkapa uutta ammattia. Lapsiperheille ja ikääntyneille kirjasto - ja juuri lähikirjasto - on yhtä lailla keskeinen palvelu. Näiden ryhmien ääni ei paikallispolitiikassa kuitenkaan välttämättä kuulu.

Huolestuttavaa tässä kehityksessä on kuitenkin myös se, että Lahden kaupunginjohtaja - varmaan monen muun poliitikon ja poliittisen virkamiehen ohella - ei ole huomannut mitä kirjaston "konseptille" on aikojen saatossa tapahtunut. Tämä on tainnut jäädä myös kaupungin käyttämältä konsultilta huomaamatta, vaikka konsulttikieli on muuten hallussa. Kirjasto ei ole enää "lainasto", jollaiseksi sitä ennen nimitettiin, vaan se on julkista tilaa. Näin ollen kirjaston "tehokkuuden" tai tarpeellisuuden mittaaminen lainamäärillä on täysin harhaanjohtavaa. Toisaalta julkisen tilankin luonne on muuttumassa vauhdilla.

Uutena ilmiönä on luonnollisesti tieto- ja viestintätekniikan nopea kehittyminen. Jos kirjasto ennen oli nimenomaan se paikka, jossa pääsi käsiksi tietoon - ja luonnollisesti myös sanataiteesen - tänä päivänä useimmilla on kannettavillaan, tableteillaan ja älypuhelimillaan pääsy lähes loputtomien lähteiden äärelle. Kirjastoon ei siis välttämättä tarvitse mennä tietoa etsimään, joskin osa etenkin vanhasta kirjallisuudesta on yhä etsittävä fyysisesti. Itse luen jatkuvasti alani artikkeleita, mutta kirjastoista en enää käy niitä etsimässä. Kuitenkin istun tälläkin hetkellä kirjastossa tekemässä työtä. Enkä ole ainoa: työn muuttuminen entistä enemmän digitaaliseksi ja tietoverkkojen levittäytyminen on mahdollistanut työn siirtymisen työhuoneilta ja toimistoista julkiseen tilaan.

Halusimme Aalto-yliopistossa käynnissä olevassa CityWorkLife-hankkeessa tutkia hiukan tarkemmin tätä ilmiötä: ketkä käyttävät julkisia tai puolijulkisia tiloja, miten he niitä käyttävät, ja miksi he valitsevat juuri nämä tilat. Uusi ilmiö tässä kehityksessä on nimittäin se, että toisin kuin useimmat perinteiset työpaikat, etätyöpaikat valitaan itse. Silloin tärkeiksi nousevat paitsi itse paikkojen ominaisuudet, myös niiden sijainti suhteessa kaupunkirakenteeseen. Mielenkiintoista oli myös verrata erilaisten oletettujen työpaikkojen, kuten kirjastojen ja kahviloiden välisiä eroja.

Menetelminä käytimme toisaalta tilojen ja niiden käytön analysointia ja havainnointia, toisaalta tiloissa työskentelevien haastatteluja. Tarkkailimme (tai oikeammin tutkijatohtorimme Mina di Marino ja tutkimusapulaisemme Heini Emilia Saari tarkkailivat) kymmentä julkista tai puolijulkista tilaa, joista kirjastoja olivat Kirjasto 10, Kaisa-kirjasto sekä poikkeuspilotti Kaupunkiverstas. Tiloja ja niiden käyttöä havainnoitiin yhteensä 95 tuntia, ja haastatteluja tehtiin 150. Haastateltavat löydettiin tietotekniikkaa käyttävien joukosta kysymällä, olivatko he tekemässä työtä eivätkä esimerkiksi opiskelemassa, mikä rajattiin tässä hankkeen ulkopuolelle.

Haastattelujen ja taustatietojen avulla rakennettiin profiilit erilaisista tyypillisesti julkisia tiloja työntekoon käyttävistä. Näin pienellä aineistolla ei luonnollisesti voi tehdä johtopäätöksiä koko ilmiöstä, mutta se ei ollut tarkoituskaan; kaupunkisuunnittelussa ei suunnitella keskiarvokäyttäjälle, mutta toisaalta ei myöskään jokaiselle yksilölle erikseen. Selkeitä käyttäjätyyppejä löytyi viisi, joille annoimme nimet tutkija, taiteilija, yrittäjä, kulkija ja pakenija. 

Kuvassa oikealla ovat kahdessa kirjastossa (Kirjasto 10 ja Kaupunkiverstas) työskentelevien ammattialat, ja vasemmalla vertailuna Café Köket -kahvilassa työskentelevät. Ymmärrettävästi taide ja kulttuuri nousevat ykkössijalle, mutta merkittäviksi nousevat myös mm. liiketoiminta- ja rahoituspalvelut sekä tieto- ja viestintätekniikka. Kahvilassa tilanne on toinen: taide ja kulttuuri (ensimäinen palkki) jää rahoituksen ja julkisten palvelujen varjoon.

Tätäkin mielenkiintoisempaa on katsoa minkälaisessa työsuhteessa eri paikoissa työskentelevät ovat. Kirjastoissa nousevat selkeiksi ykkösiksi freelancerit ja yrittäjät, kun taas kahvilassa istujat ovat suurten organisaatioiden palveluksessa (mihin vaikuttaa luonnollisesti myös kahvilan sijainti). On ehkä luontevaa, että kirjastot ilmaisena julkisena palveluna vetävät puoleensa niitä työntekijöitä, joilla ei ehkä ole (vielä) omaa toimistoa, ja jotka voivat hyödyntää kirjastoa myös niissä olevien langattomien yhteyksien ja tulostusmahdollisuuksien vuoksi. Kirjaston yhtenä uutena tehtävänä onkin nähtävästi toimia eräänlaisena "tilallisena yrityshautomona".

Ja siitä päästäänkin takaisin Business Cityyn. Suurin osa poliitikoista, virkamiehistä ja konsulteista varmaan ymmärtää, että esimerkiksi liikenneyhteydet eivät ole vain kivoja julkisia palveluja, joista voidaan talouden tiukentuessa luopua. Niiden merkitys yhdyskunnan elinvoimaisuuden kannalta on ratkaisevaa, mikä ei tietysti tarkoita vain henkilöautoliikennettä. Tilallisten palvelujen kuten kirjastojen merkitystä ei kuitenkaan ole vielä oivallettu tästä näkökulmasta: ne ovat itse asiassa uuden työn, uuden yritystoiminnan ja uuden kulttuurin kotipesiä.